Kuinkahan tästä selvitään?

Tänään olen aikani kuluksi tutkaillut ensimmäistä kertaa japanin kielen opiskelumahdollisuuksia ennen syksyn muuttoa. Kesäyliopistojen alkeiskursseille osallistuminen näyttäisi jäävän vain haaveeksi, sillä en pysty olemaan niin paljon läsnä tunneilla, kuin kurssin suorittaminen hyväksytysti vaatisi. Siispä ainoaksi vaihtoehdoksi jäänee yrittää opetella alkeita itsekseen. Pikaisenkin selaamisen perusteella voi sanoa, että opiskelumateriaalia ja -sivustoja näyttäisi löytyvän mukavasti jo pelkästään suomen kielellä. Kun ajattelen kolmen kirjoitusmerkistön, kieliopin, erilaisten puhetyylien ja kaiken muun asiaankuuluvan opettelua, kämmenpohjani hikoavat. Onneksi kahteen ensimmäiseen vuoteen ei tarvitse keskittyä muuhun, kuin kielen (ja kulttuurin) opiskeluun. Onni on myös, että musiikinopiskelijana oli pakko edes jonkin verran opetella säännöllistä harjoittelua ja pitkäjänteistä työskentelyä. Siitä opista lienee hyötyä kielen opiskelussakin. Japanin opiskelu tuntuu melkoiselta haasteelta, mutta uskon että senkin suhteen voi soveltaa täällä viikoittain toimituksissa laulettavan virren säettä "Niin kuin päiväs, niin on voimas aina".

Askel tuntemattomaan

Pari päivää olen saanut totutella ajatukseen, että aivan oikeasti minusta tulee lähetystyöntekijä ja aivan oikeasti muutan reilun neljän kuukauden päästä maailman suurimpaan kaupunkiin. Päällimmäisinä tunteina ovat ilo, kiitollisuus, innostus ja (tuntemattoman) pelko. Ajatukset ovat lähinnä miljoonien kysymysten sekamelskaa, enkä oikein tiedä, mistä päästä alkaisin purkaa järjesteltävien asioiden vyyhtiä. Mitä tulee itse tehtävään ja työhön, tunnen olevani kovin pienellä paikalla. Lähetiksi ei lähdetä henkseleitä paukutellen, vaan rukoillen, Jumalan varaan jättäytyen, luottaen kaikessa Hänen huolenpitoonsa ja mittaamattomaan armoonsa. Tässä vaiheessa kristallisoituu myös se, että en voi lähteä työhön yksin, vaan tarvitsen rinnalleni lähettävän seurakunnan ja ihmiset, jotka rukouksin kantavat minua, työtäni ja elämääni Japanissa. Vaikka äskeinen kuulostaakin vain hurskaalta kristilliseltä kliseeltä, viimeistään tässä tilanteessa ymmärtää, että sitä se ei todellakaan ole. Tarvitsen lähettäjät. Tarvitsen juuri sinua ja rukouksiasi. Aivan oikeasti.