Askel tuntemattomaan

Pari päivää olen saanut totutella ajatukseen, että aivan oikeasti minusta tulee lähetystyöntekijä ja aivan oikeasti muutan reilun neljän kuukauden päästä maailman suurimpaan kaupunkiin. Päällimmäisinä tunteina ovat ilo, kiitollisuus, innostus ja (tuntemattoman) pelko. Ajatukset ovat lähinnä miljoonien kysymysten sekamelskaa, enkä oikein tiedä, mistä päästä alkaisin purkaa järjesteltävien asioiden vyyhtiä. Mitä tulee itse tehtävään ja työhön, tunnen olevani kovin pienellä paikalla. Lähetiksi ei lähdetä henkseleitä paukutellen, vaan rukoillen, Jumalan varaan jättäytyen, luottaen kaikessa Hänen huolenpitoonsa ja mittaamattomaan armoonsa. Tässä vaiheessa kristallisoituu myös se, että en voi lähteä työhön yksin, vaan tarvitsen rinnalleni lähettävän seurakunnan ja ihmiset, jotka rukouksin kantavat minua, työtäni ja elämääni Japanissa. Vaikka äskeinen kuulostaakin vain hurskaalta kristilliseltä kliseeltä, viimeistään tässä tilanteessa ymmärtää, että sitä se ei todellakaan ole. Tarvitsen lähettäjät. Tarvitsen juuri sinua ja rukouksiasi. Aivan oikeasti.